Seksitreffi homoseksuaaliseen t seksilelu

I'm sure she'll be fine. Ai että koska meillä oli avoin suhde, niin mun aviomiehen äkillinen ja odottamaton poismeno koskettaa jotenkin vähemmän? No hyvä tietää, oon ihan turhaan ollut paskana tähän asti. Enkä tietenkään edelleenkään kiistä suruasi ja paskana oloasi. Mutta tämä nyt on tällainen miehinen ajattelutapa, naiset tiettävästi usein ajattelee eri tavalla ;. Tämähän oli varsin epäempaattinen ja tunnelinäkyinen viesti. Arvuuttelinkin itsekseni kuinka monta postausta vittuilijat ovat häveliäisyyttään hiljaa.

Mä luulen että tässä voi myös ihan olla kyseessä se, ettei omalle kohdalle ole sattunut tämmöistä ns. Jos olisi, ei tekisi sitä virhettä, että lähtisi jotenkin arvottamaan ja asteikoittamaan toisen ihmisen surua, joka on kontekstista huolimatta aina yksilöllistä. Teoriassahan voisi helposti ajatella, että suhteessa tapahtuneet asiat, kuten toisen kanssa elämisestä haaveilut ei siis suunnittelut tai pettämisepisodit puolin ja toisin jotenkin muka haalentaisivat sitä menetykseen liittyvää surua tai lyhentäisivät sen kestoa.

Mutta eihän se niin mene, kuten ne tietävät, jotka tätä oman kokemuspohjan kautta peilaavat. Tämä oli itsellekin ensimmäinen kerta ja huomaan, että nyt vasta ymmärrän enemmän lähipiirin suuria menetyksiä.

Suhteen vaikeudet tai läheisen tai itsen epätäydellisyys ei vähennä menetyksen tuskaa. Vittuilija täältä vielä kirjoittelee, vaikka kaikenlainen muu kirjoittelu kuin syvimmät osanotot ja runot ovatkin ilmeisesti joidenkin mielestä sopimattomia. Blogisti on siinä oikeassa, ettei vastaavaa ole omalle kohdalle sattunut. Siis aviopuolison äkillistä kuolemaa. Oma isä on kyllä kuollut äkillisesti ja aviovaimo ottanut eron myös yhtäkkiä. Vanhemman, varsinkin iäkkään, kuolema on aina enemmän tai vähemmän luonnollista ja siitä useimmat varmaankin toipuvat suhteellisen nopeasti.

Sen sijaan olen itse joskus pohdiskellut, että kumpi on rankempaa: Molemmissa tapauksissa menetät rakkaasi, toisessa tapauksessa tiedät hänen lisäksi jatkavan elämäänsä jonkun toisen kanssa. En tietenkään tiedä vastausta ja se on tietysti joka tapauksessa yksilöllistä. Sen muistan, että tuona tapahtuma-aikana olin melko varma, että jälkimmäinen on ehdottomasti pahempi asia kestää. Olisinpa voinut sitä jopa "megaluokan menetykseksi" kutsua, kun olin niin varma eläväni hänen kanssaan loppuun asti.

Mutta ehkäpä on tosiaan turhaa arvottaa ja asteikottaa näitä asioita. On totta, että tottakai kirjoitan omasta näkökulmastani ja oman elämänkokemukseni kautta, jotka ovat ainakin parisuhteiden osalta aika erilaiset kuin blogistilla sen takiahan tämä niin mielenkiintoinen luettava onkin. Ne, yhdistettynä täältä saamaani käsitykseen hänestä, ovat tietysti kirjoitukseni lopputulos. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin toki voinut jättää alkuperäisen kommenttini kirjoittamatta, se on totta.

Ehkä tyylilajikin olisi voinut olla vähemmän kärkäs, mutta vittuiluksi en sitä missään nimessä tarkoittanut enkä surua ole kyseenalaistanut.

Osanottonikin esitin jo aikaa sitten. Musta sulla tässä lähinnä vaan tilannetaju petti, en ottanut sen kummemmin vittuiluna. Ethän varmaan säkään olisi heti isäsi kuoltua toivonut, että joku olisi tullut muistuttelemaan että "no joo mutta ethän sä edes käynyt sen luona kovin usein" tai jotain muuta sellaista tämä siis ihan vaan esimerkki, tietenkään en tiedä kuinka usein kävit.

Kyllä tämmöisissä tilanteessa nimenomaan juuri ne syvimmät osanotot ja runot ovat ihan riittäviä. Mutta mä en tästä traumatisoitunut tai mieltäni suuremmin pahoittanut, lähinnä vaan hämmästyin vähän. Eli kaikki ookoo ja bygones. Pyydän anteeksi että kutsuin sua vittuilijaksi. Kiitos että jatkoit keskustelua senkin jälkeen asialliseen sävyyn. Toivotan kaikkea hyvää, jokainen täällä yrittää menetyksineen eteenpäin. Ja jokainen omalla tyylillään: Siitäkin kirjoitit jossakin vaiheessa, että jopa suunnittelit te elämää ihan erillään; suhde ei enää ollut niin läheinen kuin mitä se oli ollut.

Silti - ja myös siksi - surusi on syvä ja todellinen ja sisältänee myös ristiriitaisia sävyjä. Tilanne ei varmastikaan ole samankaltainen, mutta mieleeni nousee Asta Lepän koskettava kirja Sinä et hävinnyt.

Kuulostaa kauniilta ja hyvältä. Säästin keltaiset kumisaappaat ja hepparepun. Säästin myös kiven, joka nykyään tukee peikonlehteä, jonka lapseni väkisin raahasi merenrannasta. Suurimman osan vaatteista ja leluista lahjoitin tyttäreni pikkusiskolle.

Minua pyydettiin miettimään, etten vain liian nopeasti ja liikaa tyhjentäisi. Kyllä minä tiesin mitä tein. Kevät tulee tahtoo tai ei. Olen iloinen puolestasi, että näet kaunista. Itku on asia, joka tulee varoittamatta. Kun se tulee, toivon ettet yritä pidätellä sitä, koska se ei muka olisi sopivaa juuri siinä hetkessä. Pidän itkuistani, jotka yllättävät. Lapsellani on silloin asiaa minulle. Tee niin kuin koet hyväksi.

Uskon, että intuitiosi kertoo sinulle oikeat vastaukset. Kun tulee synkkä hetki, niin synkistele, ryve itsesäälissä ja ole valmis luovuttamaan. Hetken mentyä ohitse ota kiinni ilosta ja tajua, että et ole valmis luopumaan elämästäsi. Elämä on lahja, jonka sisältö on joskus ihan paska, mutta huonomatkin lahjat ovat lahjoja. Näin juuri viime yönä unta, että kuopukseni sairastui ja menehtyi, ja heräsin omaan itkuuni. Edes lapsen menettämisen kuvitteleminen tuottaa niin suurta tuskaa, etten ymmärrä miten siitä voi selvitä.

Lämmin halaus sinulle, ja muille läheisensä menettäneille. Surussa itseäni yllätti eniten se, että siihen mahtuu niin suuri skaala muita tunteita. Suru ei ole pelkkää itkua ja synkkyyttä, vaan myös surressa voi nauraa ja tuntea elämän olevan hyvää. Ihmisen mieli on joustava ja se käsittelee asiaa pikku hiljaa. Sen verran kuin kerralla kykenee. Kevät tulee ja elämä jatkuu, vaikkakin erilaisena. Ja ykkösmies elää sun muistoissa. Oma mieheni kuoli myös äkillisesti jokunen vuosi sitten.

Oltiin juuri ostettu yhteinen ensikoti, haaveiltiin yhteisestä lapsesta, kaikesta Tykkäsin aamuisin katsella kun hänen autonsa takavalot hävisivät pienen hiekkatien mutkaan,mutta sinä aamuna en tiennyt että se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Olisinko silloin sanonut hänelle useammin että rakastan,suudellut hänen parransänkisiä kasvojaan enemmän, tuoksutellut hänen ihoaan Silloin kun poliisit illalla oven taakse ilmestyivät tuomaan suru-uutista, päässäni sumeni, saatoin jopa naurahtaa, onko tämä vitsi Elämä päättyi yhtäkkiä, tuttu ja turvallinen oli poissa..

Oma suru, se miten sen koin I love you Se toi tietynlaista lohdutusta Mieheni hautajaisissa itkin ensimmäisen kerran, sen jälkeen nauroin hysteerisesti, ja itkin Tuntui tyhjältä, mutta jotenkin pikkuhiljaa nousin ylös, tein asioita, aloin elämään, koska uskon että niin mieheni olisi halunnut..

Luulisin, että pienellä googlaamisella saattaa löytyä montakin konfliktialuetta, joilla tarvitaan vapaaehtoistyöntekijöitä. Voin hyvin kuvitella, että Suomen olot ei tunnukaan enää niin merkityksellisiltä tuollaisen jälkeen!

Älä loukkaannu, mutta onko länsimainen itsekeskeinen elämäntyyli ja oman navan tai navanalustan ympärille kietoutuva elämä koskaan niin merkityksellistä että sitä jaksaisi mielekkäästi vuodesta toiseen? Toisaalta, ilman tuota vuosikymmenet vellonutta konfliktiä myös Lähi-idässä ihmiset varmasti keskittyisi oman navan ympärysjuttuihin, jos elintasokin olisi turvattu.

Tätä oon miettiny koko elämäni, ja vaikka saan onnekseni tehdä melkein maailmanpelastustyötä kohtalaisella palkalla, niin kuitenkin elämäni on sellaista pumpuliin käärittyä ja vähämerkityksistä Siksi juuri tänään päätin, että otan vielä selvää onko näin vanhoille käyttöä kehitysyhteistyöprojekteissa, nuoruuden haaveet käytäntöön!

Mielenkiinnolla seuraan miten elämäsi jatkuu tämän kokemuksen jälkeen, muuttuuko jokin ja löydätkö uudelleen fokuksen. Ja ihanaa että sait läheisiä ystäviä ja rakkaita! Kaikki lähtevät hakemaan jonkinlaisia kokemuksia tuollaisilta matkoilta ja kuinkas ollakaan, palattuaan sitä on ihan turtana kaikesta, koska oma kokemus siitä kaikesta oli ihan erilaista kuin odotti. Usein sitä ihmiset toivovat samaa kuin sinä mennessään ja huomaavatkin matkallaan, että reagoivatkin kaikkeen ihan erilailla kuin odottivat.

Se kaikki ei olekaan koko ajan "ihan kauheeta" vaan siihen tottuu. Siitä tulee miltei arkipäivää. Asiat, jotka olisivat omassa normaalissa elämässä ihan järkyttäviä, ovatkin siellä matkalla ihan normaaleja asioita.

Niihin tottuu, ne vain ovat. Ihminen on sopeutuva eläin. Sopeutuvampi kuin sitä luulisi. Sitä luulee tietävänsä omat voimavaransa, sietokyvynsä ja kaiken, mutta todellisuudessa sitä kestää ja jaksaa paljon enemmän kuin sitä luulisi, kun sitä vain joutuu kestämään.

Pakon edessä ihminen sopeutuu yllättäviinkin asioihin ja juurikin se, että sopeutuu kaikkiin kauheuksiin, on yksi vaikeista asioista.

Sitä saattaa alkaa pohtimaan, että mihin kaikkeen sitä oikeasti pystyykään, mihin kaikeen voikaan sopeutua. Tai esmes tuollaisella matkalla kuin sinä olet - mitä jos tämä olisikin minun arkeani? Se, että sopeutuu uusiin ja ikäviin olosuhteisiin, herättää aina kysymyksiä. Sen kaiken muun lisäksi. Mutta turtana olosi kyllä helpottaa. Se vaatii vain aikaa ja tunteiden käsittelyä. Älä siis kiirehdi sen kanssa vaan käsittele asioita ihan rauhassa.

Olosi palautuu normaaliksi kyllä ja voi olla, että reissun tavoitteesikin toteutuvat. Välttämättä ei, mutta sekin on okei: Tuli kyyneleet silmiin ton lukemisesta.

Olen kokenut samantyyppistä yhteisöllisyyttä täällä kotona turvapaikanhakijoiden kanssa. Kyllä lähi-idän kulttuureissa otetaan yhteisö ja muut ihmiset huomioon ihan eri tavalla kuin täällä. Jos mulla ei olis lapsia tekisin saman kuin sinä. Kiinnostais kuulla millä tavalla avustit. Olen miettinyt samaa jo kauan, lähtöä sinne, missä jotakin on jotakin. Jos voit auttaa fiksun tahon löytämisessä, olen kiitollinen. Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön » tästä.

Olen ollut vähän hukassa kotiutumiseni jälkeen. Ensimmäinen vierailuni islaminuskoiseen maahan.

.

Tykkään, että paikat tuoksuvat puhtaalle lue: Olen totutellut uusiin rutiineihin: Tiskikone täyttyy todella hitaasti yhden ihmisen tiskeistä. Salaattia on vaikeaa tehdä vain yhden annoksen verran. Viikottainen ruokalasku on vain muutaman kympin. Enää ei tarvitse roudata kaupasta painavaa olutta. Punaisen lihan syönti on vähentynyt huomattavasti, kasvisten osa ruokavaliossa sen sijaan kasvanut.

Talo on aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Pärjäisin kevyesti kolmasosalla neliöistä; talo oli jo liian suuri meille kahdelle, mutta rakastuimme siihen ensisilmäyksellä ja se oli saatava, vaikka asuntolaina oli naurettavan iso ja kuukausieriin hupeni melkein koko palkkani verran. Aion kuitenkin jäädä siihen ainakin toistaiseksi asumaan onneksi Ykkösmies oli sen verran kaukaa viisas, että oli järjestellyt asiat siten, että tämä on taloudellisesti mahdollista jopa yhden ihmisen keskivertotuloilla , sillä se on täynnä hyviä muistoja.

Mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo; ehkä päädyn myymään talon ja muuttamaan kokonaan toiseen maahan. Koirasta on tullut suojelevampi. Ennen se ei haukkunut juuri koskaan, nyt reagoi jokaiseen omituiseen kolaukseen. On koko ajan lähellä, katsoo surumielisillä silmillään ja nuolee kättä. Ei onneksi istu ikkunassa odottamassa Ykkösmiestä kuten hän kertoi sillä olevan tapana kun minä olin tulossa töistä. Siitä voisi mennä roska silmään. Olen aina ollut hyvä asennoitumaan ja adaptoitumaan.

Otan tilanteen vastaan, makustelen sitä, vedän syvään henkeä ja totean että ookoo, tässä ollaan; mutta mihin halutaan mennä? Minä haluan mennä eteenpäin, sillä tiedän, että sitä Ykkösmieskin olisi halunnut. En tiedä sitä pelkästään tunnetasolla; keskustelimme siitä muutama vuosi takaperin samaan aikaan kun puhuimme hautajaisistamme.

Hän ei halunnut, että ihmiset surisivat hänen poismenoaan, mutta sen asemesta muistelisivat hänen elämäänsä — mieluiten anekdooteilla, jotka kirivät hymyn suupieliin. Ykkösmiehen muistotilaisuudessa naurettiin ääneen, kun hänen pomonsa kauniin puheensa päätteeksi kääntyi arkkua kohti, piti luovan paussin ja totesi: Aika erikoinen kommentti arkun äärellä yhtään epäilemättä, etteikö olisi totta.

En pysty kuvittelemaan, että voisi Suomessa tapahtua. Ei siis ollut millään tavalla uskonnollinen tai edes uskonnollisessa ympäristössä tämä muistotilaisuus, Ykkösmiehen toivomuksesta tämäkin. Jopsa tässä kontekstissa voisi Suomessakin tapahtua, hmmm? Kaikenlaistahan sitä voi muistotilaisuudessa tapahtua. Isäni muistotilaisuus oli yli 1,5kk kuoleman jälkeen.

Kaikki viittaukset mihinkään uskontoon loistivat poissaolollaan. Hänen kuorensa oli jo tuhkana, joten hän ei ollut tilaisuudessa läsnä missään muodossa. Tai mistäs minä tiedän muuten, mutta tämän fyysisen puolen tiedän. Siellä syötiin hyvin ja juotiin kossukahvit. Joku otti useammankin kupillisen. Musiikkina oli kevyttä musiikkia, esim. Timon laulu, Metsämiehen laulu ja Napakettu tottelee revontulia. Jatkot oli baarissa ja siellä mentiin sitten sinne anekdoottien puolelle.

Kuulin etukäteen kommentteja, että "onpa erikoista", mutta itse tilaisuudessa ne kommentit oliva vaihtuneet siihen, että "olipa niin N: En missään nimessä sano, että "tiedän miltä susta tuntuu", koska en tiedä, mutta isäni vasta menettäneenä osaan jollain tasolla samaistua. Minun menetys oli pitkään tiedossa etukäteen, mutta kyllä se silti murensi kun se viimein tapahtui. Samaistun tuohon suruun ja siihen että pitää opetella uusia asioita ja uudet rutiinit.

Ja siihen että kaikkia asioita ei heitetä pois; minulla on isän tekemä kuksa ja isän ostama puukko aarrearkussa ja siskoni hillosi viimeistä isän tekemää kuivalihapalaa pakastimessa aika kauan Samaistun myös adaptoitumiseen luepa resilienssistä. Minä kyllä sopeuduin tilanteeseen, en missään vaiheessa kieltänyt sitä kieltäjiäkin löytyi porukasta tai väistänyt surua vaan menin sitä päin.

Ei siitä pääse eroon väistämällä, mutta ei sitä kannata jäädä vatvomaankaan. Enkä missään vaiheessa kysynyt, että "miksi juuri hän", koska emme ole mitenkään erikoisia ihmisiä ja ihmisille nyt sattuu kaikenlaista, nyt sattui meille. Nyt on vaan ihan hirveä ikävä. Satunaisen kanssa samat ajatukset. Mutta jonain päivänä, aivan varmasti, heräät onnellisena. Se varmasti vie aikaa ja tuntuu välillä mahdottomalta mutta tulee tapahtumaan. Anteeksi nyt suorasukainen tekstini, mutta nämä tällaiset kommentit kuulostavat minusta jokseenkin naiiveilta.

Tai sitten ei ole lukenut tätä blogia tai tietää jotain enemmän kuin me "normaali"lukijat. Muistetaan nyt kuitenkin, että leski oli jo vuosia käynyt vieraissa, ensin pettäen ja sittemmin luvan kanssa. Siitähän tämä blogi on saanut alkunsa ja kannuksensa ansainnut. Ja nyt ihan viime aikoina sitten rakastunut toiseen mieheen, jonka kanssa päivittäin ruusunpunaisesti viestitteli ja jopa yhteiseloa suunnitteli.

Nämä tiedot siis ihan täältä blogista luettua. En yhtään halua väheksyä läheisen menettämisen tuskaa, sillä läheisestä ihmisestä ilmiselvästi oli kyse, mutta joidenkin nais kommentoijien maailma kuulostaa tosiaan hieman naiivilta. I'm sure she'll be fine. Ai että koska meillä oli avoin suhde, niin mun aviomiehen äkillinen ja odottamaton poismeno koskettaa jotenkin vähemmän?

No hyvä tietää, oon ihan turhaan ollut paskana tähän asti. Enkä tietenkään edelleenkään kiistä suruasi ja paskana oloasi. Mutta tämä nyt on tällainen miehinen ajattelutapa, naiset tiettävästi usein ajattelee eri tavalla ;. Tämähän oli varsin epäempaattinen ja tunnelinäkyinen viesti. Arvuuttelinkin itsekseni kuinka monta postausta vittuilijat ovat häveliäisyyttään hiljaa. Mä luulen että tässä voi myös ihan olla kyseessä se, ettei omalle kohdalle ole sattunut tämmöistä ns.

Jos olisi, ei tekisi sitä virhettä, että lähtisi jotenkin arvottamaan ja asteikoittamaan toisen ihmisen surua, joka on kontekstista huolimatta aina yksilöllistä. Teoriassahan voisi helposti ajatella, että suhteessa tapahtuneet asiat, kuten toisen kanssa elämisestä haaveilut ei siis suunnittelut tai pettämisepisodit puolin ja toisin jotenkin muka haalentaisivat sitä menetykseen liittyvää surua tai lyhentäisivät sen kestoa. Mutta eihän se niin mene, kuten ne tietävät, jotka tätä oman kokemuspohjan kautta peilaavat.

Tämä oli itsellekin ensimmäinen kerta ja huomaan, että nyt vasta ymmärrän enemmän lähipiirin suuria menetyksiä. Suhteen vaikeudet tai läheisen tai itsen epätäydellisyys ei vähennä menetyksen tuskaa.

Vittuilija täältä vielä kirjoittelee, vaikka kaikenlainen muu kirjoittelu kuin syvimmät osanotot ja runot ovatkin ilmeisesti joidenkin mielestä sopimattomia. Blogisti on siinä oikeassa, ettei vastaavaa ole omalle kohdalle sattunut. Siis aviopuolison äkillistä kuolemaa.

Oma isä on kyllä kuollut äkillisesti ja aviovaimo ottanut eron myös yhtäkkiä. Vanhemman, varsinkin iäkkään, kuolema on aina enemmän tai vähemmän luonnollista ja siitä useimmat varmaankin toipuvat suhteellisen nopeasti.

Sen sijaan olen itse joskus pohdiskellut, että kumpi on rankempaa: Molemmissa tapauksissa menetät rakkaasi, toisessa tapauksessa tiedät hänen lisäksi jatkavan elämäänsä jonkun toisen kanssa. En tietenkään tiedä vastausta ja se on tietysti joka tapauksessa yksilöllistä. Ensimmäisen viikon jälkeen en edes kuullut ilmakranaatteja enää; niistä tuli taustamelua, joka ei häirinnyt keskittymistä, ja jota en enää edes rekisteröinyt. Okei, sitten voidaankin mennä. Minua ei missään vaiheessa pelottanut oman turvallisuuteni puolesta.

Ehkä olen jotenkin niin vieraantunut elävästä elämästä, että painelin Homelandin Carriena menemään, joskus puolihuolimattomasti huiviin kietoutuneena lähinnä liikkuessani yksin pimeän laskeuduttua, koska ei vaan jaksa kaikkea sitä huomiota , mutta useimmiten paljain päin. Tapasin paljon uusia ihmisiä. Uusia, köyhiä ihmisiä, jotka antoivat vähästään anteliaammin kuin täällä varakkaat paljostaan. Katselin pitkin hampain, miten minun puoliksi syömättä jäänyt ruokani maksettiin seuraavan viikon ruokabudjetin kustannuksella.

Rakastuin ihmisvilinään, mausteiden tuoksuun ja aggressiiviselta kuulostavaan kieleen, jota pölötettiin jatkuvasti ympärilläni äänijänteitä säästelemättä, ja josta en ensin tajunnut mitään mutta jotenkin maagisesti viikkojen kuluessa aloin ymmärtämään yksittäisiä sanoja, jopa keskustelunpätkiä.

Kävin toiseksi viimeisellä viikolla apteekissa ja tajusin vasta poistuessani, että olin asioinut arabiaksi asiaa kummemmin ajattelematta. Pujottelin sujuvasti autojen välissä, lopetin nohevasti turvavyön käyttämisen ja istuin täysin luontevasti reisi reidessä kiinni kahden ison arabimiehen välissä taksissa matkalla määränpäähän, jota en itse tiennyt, ja joka oli kirjoitettu pienelle paperilapulle arabiaksi.

Hyväksyin turvaistuimien puutteen ja sen, että on ihan ookoo pitää vauvaa sylissä etupenkillä ilman liikennesääntöjä vellovan automassan keskellä. Istuin tyyliin vasemman käteni päällä aterioidessani Ramadan-illallisilla kodissa, jonka omistajia en edes tuntenut — minut vain pyydettiin mukaan. Ihastuin ylimakeaan mantelimaitoon ja rasvaisiin, ällösokerisiin leivonnaisiin. Moikkailin ihmisiä kadulla kulkiessani lapsilauman seuratessa helmoissani.

Rakastuin paikalliseen Tyyppiin , ja se, mitä välillämme tapahtui, oli liian kaunista ollakseen haram. Nyt olen taas kotona. Istun työpisteelläni ja mietin, että mikään ei tunnu enää miltään. On niin , niin surullista että Lähi-Idän tilanne on se mitä on, siellä on kuitenkin niin omanlaisensa hieno kulttuuri ja historia. Ennen talibaneja naisetkin kuitenkin sai käydä vielä yliopistossa minihameissa.

Siellä on ollut niin kaunista, ja olisi mielettömän ihanaa jos sinne vois vaan lähteä muina hippeinä reppureissaamaan niinkuin nyt voi lähteä vaikka Intiaan. Mutta kyllä sinne itseasiassa tiettyihin maihin  ainakin pariin maahan käsittääkseni aika hyvin voikin Ja tuo Suomeen palaamiseen liittyvä turta tunne on minullekin hyvin tuttu.

Mikä järjestö lähettää tavallisia kuukauden keikkavapareita maahan, jossa on koko ajan jotain iskuja? Maata et ilmeisesti mainitse, joten siksi tämä postaus kuulostaa jotenkin oudolta. En toki ole kovinkaan paljon perehtynyt kaikkien Lähi-Idän maiden nykytilanteeseen eikä esim.

Turkkikaan ole viime aikoina ollut kovin vakaa maa. Ei mua sinne mikään järjestö lähettänyt, ihan itse itseni sinne lähetin pientä paikallista organisaatiota avustamaan. Luulisin, että pienellä googlaamisella saattaa löytyä montakin konfliktialuetta, joilla tarvitaan vapaaehtoistyöntekijöitä. Voin hyvin kuvitella, että Suomen olot ei tunnukaan enää niin merkityksellisiltä tuollaisen jälkeen! Älä loukkaannu, mutta onko länsimainen itsekeskeinen elämäntyyli ja oman navan tai navanalustan ympärille kietoutuva elämä koskaan niin merkityksellistä että sitä jaksaisi mielekkäästi vuodesta toiseen?

Toisaalta, ilman tuota vuosikymmenet vellonutta konfliktiä myös Lähi-idässä ihmiset varmasti keskittyisi oman navan ympärysjuttuihin, jos elintasokin olisi turvattu. Tätä oon miettiny koko elämäni, ja vaikka saan onnekseni tehdä melkein maailmanpelastustyötä kohtalaisella palkalla, niin kuitenkin elämäni on sellaista pumpuliin käärittyä ja vähämerkityksistä Siksi juuri tänään päätin, että otan vielä selvää onko näin vanhoille käyttöä kehitysyhteistyöprojekteissa, nuoruuden haaveet käytäntöön!

Mielenkiinnolla seuraan miten elämäsi jatkuu tämän kokemuksen jälkeen, muuttuuko jokin ja löydätkö uudelleen fokuksen. Ja ihanaa että sait läheisiä ystäviä ja rakkaita! Kaikki lähtevät hakemaan jonkinlaisia kokemuksia tuollaisilta matkoilta ja kuinkas ollakaan, palattuaan sitä on ihan turtana kaikesta, koska oma kokemus siitä kaikesta oli ihan erilaista kuin odotti.

Usein sitä ihmiset toivovat samaa kuin sinä mennessään ja huomaavatkin matkallaan, että reagoivatkin kaikkeen ihan erilailla kuin odottivat. Se kaikki ei olekaan koko ajan "ihan kauheeta" vaan siihen tottuu.

SUKKAHOUSU HOMOSEKSUAALISEEN SEKSIÄ MIEHEN EJAKULAATIO

SEX SHOP TURKU SEKSISEURAA RIIHIMÄKI HOMOSEKSUAALISEEN